Esa-JussiSalminen

Udmurttien suojeluspyhimys Ašaltši Oki


Kirjailija ja lääkäri


Lina Vekšina, kirjailijanimeltään Ašaltši Oki oli suuren udmurttilaisen perheen nuorin tytär.  Vanhemmat pyrkivät kuitenkin antamaan hyvän koulutuksen kaikille lapsilleen. Ašaltši Oki ei aluksi osannut edes venäjää, vaan ainoastaan udmurttia, mutta hänen koulunsa sujui hyvin. Hän valmistui ensin opettajaksi 16-vuotiaana. Aluksi kaikki oli venäjäksi: hän opetti myös venäjäksi, mutta ajatteli udmurtiksi. Sitten hän näki ensi kertaa udmurtinkielisen lehden ja koko hänen elämänsä muuttui. Tänä vuonna tulee kuluneeksi 120 vuotta tämän ensimmäisen udmurttilaisen naisrunoilijan ja -prosaistin syntymästä. 


Kirjallisuudentutkimus tuo jatkuvasti tarkennuksia hänen elämäkertaansa ja teostensa taustoihin, niin kuin kaikkien vainojen uhriksi joutuneiden kirjailijoiden. Pitkään otaksuttiin, että Kuźebai Gerd, udmurttilaisen kirjallisuuden varhainen suurmies, oli se, joka kannustuksellaan sai udmurttilaisen naisen tekemään jotain ennenkuulumatonta: antamaan runojaan kirjallisuuslehtiin. Ajateltiin, että Ašaltši Okin ja Kuźebai Gerdin tapaaminen opettajien kokoontumisessa  oli se ratkaiseva sysäys. Tarkempi runoilijattaren uran alkutaipaleen tutkiminen on johtanut kuitenkin päätelmään, että alkusysäyksen antoi hänen  isoveljensä, niin ikään kirjailija Aivo Ivi. Aivo Ivi nimittäin palasi sodasta alkuvuodesta 1918 ja alkoi työskennellä Gudyri-lehdessä. Hän mitä ilmeisemmin kannusti myös sisartaan lähettämään materiaalia lehteensä, jossa ensimmäiset Ašaltši Okin runot ilmestyivätkin maaliskuussa. Tämä oli ennen mainittua tapaamista Kuźebai Gerdin kanssa lokakuussa, tosin samana vuonna. 


Ašaltši Okille läheinen mummo oli kuuluisa kansanparantaja, jonka salaperäinen arkku kaikkinen parantavine yrtteineen oli Ašaltši Okille tuttu. Ašaltši Oki halusi lapsena itsekin tietäjäksi ja hän haaveili samanlaisesta arkusta. Ašaltši Oki opiskeli lääkäriksi Kazanissa, missä hän joutui ajoittain näkemään suorastaan nälkää, kun mm. vuonna 1921 oli yleinen katovuosi. Vielä pahempaa oli opettajien asenne: hänelle sanottiin suoraan, että votjakista ei koskaan tule lääkäriä. Kaikesta huolimatta Ašaltši Oki jatkoi opintojaan ja valmistui lääkäriksi. Samalla hän osallistui kirjallisuuskerhon toimintaan ja luki paljon venäläistä kirjallisuutta. Hän kävi Moskovassa Sergei Jeseninin hautajaisissa vuonna 1925.

 

Taistelu trakoomaa vastaan


Trakooma eli vanhalta suomalaiselta nimeltään silmäpasko oli ennen yleinen sairaus erityisesti udmurttien keskuudessa. Hoitamattomana se johtaa sokeuteen. Ašaltši Oki erikoistui taisteluun trakoomaa vastaan. Hän muutti kaikkein sairaimpaan Alnašin piirikuntaan. Ohessa dokumentissa näkyy vielä vanhemman sukupolven edustaja, jonka trakooman Ašaltši Oki paransi. 


Ašaltši Oki kulki ympäri piirikunnan kyliä parantamassa trakoomaa niin, että ei ehtinyt kotona juuri olemaan. Sen sijaan kaikki piirikunnan koirat oppivat tuntemaan hänet eikä niistä yksikään haukkunut, kun Ašaltši Oki saapui pihaan. Tai ehkä se johtui jostain muustakin?


 Ašaltši Oki kirjoitti jopa yhden novellin, jossa yksi päähenkilöistä on Trakooma. Se kertoo lääkärin kauheasta painajaisesta, kun Taudit kokoontuvat kriisikokoukseen sen johdosta, että niitä vastaan on tekeillä valtiollisia valistuskampanjoita. Läskinen ja verestäväsilmäinen rouva Trakooma tosin ei ole yhtään huolissaan: eiväthän nyt udmurtit koskaan opi pyyhkimään kasvojaan kukin omaan pyyhkeeseensä! Ei nyt tule mieleeni toista huippulääkäriä, joka olisi kirjoittanut kaunokirjallisen teoksen sairaudesta, jota vastaan kamppailee.

 

Vainottu


Pitkään luultiin, että jouduttuaan pidätetyksi ja vankilaan Ašaltši Oki pakon edessä lopetti kirjoittamisen. Hänen bibliografiansa tarkastelu kuitenkin osoittaa, että Ašaltši Oki lähes lopetti kirjoittamisen jo kauan ennen varsinaisia vainoja, 1920-luvun lopussa: ehkä hän aavisti mitä tuleman piti. Jo vuonna 1926 alkoi nimittäin julkinen kampanja Kuźebai Gerdin mustamaalaamiseksi. 


Ašaltši Okin aavistuksen alkoivat toteutua, kun hän kuuli Kuźebai Gerdin ja suurimman osan udmurttilaista älymystöä joutuneen pidätetyksi syytettynä osallisuudesta SOFIN:in toimintaan. Myös Ašaltši Okin kirjoittava isoveli Aivo Ivi joutui repression uhriksi, mutta säästyi hengissä. Vuonna 1933 helmikuussa tuli Ašaltši Okin vuoro. Häntä syytettiin yhteydenpidosta porvallisiin nationalisteihin. Ennen kaikkea kuulustelijoita kiinnosti Kuźebai Gerd.


Sukulaiset polttivat kauhuissaan kaikki Ašaltši Okiin viittaavat kirjalliset teokset. Hänet  päästettiin kuuden kuukauden kuluttua vapaaksi. Vapaaksi päästyään hän teetti pojastaan heti kunnon valokuvan ammattilaisella, jotta hänelle jäisi jokin muisto, jos mahdolliselta seuraavalta vankilareissulta hän ei pääsisikään yhtä nopeasti kotiin. Kerran hänet haettiin yöllä kuulusteluihin ja häntä seisotettiin kylmässä koko yö. Silloin hän yritti hirttäytyä. 


Toisen kerran Ašaltši Oki pidätettiin pitemmäksi aikaa vuonna 1937, jolloin Kuźebai Gerd ammuttiin, mistä Ašaltši Oki ei tietenkään vielä tiennyt mitään. Hän uskoi tulevansa hulluksi pimeässä kopissa, jonne rotat tulivat öisin vierailulle. Viimein hänet vapautettiin sillä ehdolla, että hän ei koskaan kirjoita enää mitään, vaikka hän ei enää kymmeneen vuoteen ollut mitään kirjoittanut.


Jo 1920-luvun lopussa hän oli kirjoittanut Kuźebai Gerdille, että ei voi kirjoittaa sitä, mitä todella haluaisi, eikä halua kirjoittaa valhetta. Kaikkia lahjakkaita kirjoittajia vainottiin ja ne, jotka voivat kirjoittaa rauhassa, eivät olleet mitään kirjailijoita. Kuźebai Gerd vastasi runolla, jossa povaili parempia aikoja joskus vielä.

 

Rintamakirurgi 


Tämän jälkeen Ašaltši Oki eli jatkuvassa pelossa, milloin tullaan jälleen hakemaan, aina sotaan asti. Heti sodan kolmantena päivänä hänet kutsuttiin rintamalle lääkäriksi. Hän oli tästä hyvin iloinen: poliittiseen hylkiöön kuitenkin luotettiin rintamakirurgina. Kuten kaikilla rintamalla hänellä oli töitä enemmän kuin ehti tehdä. Kerran taas kolme vuorokautta yhteen menoon seisottuaan leikkauspöydän ääressä hän lähti syömään, kaatui matkalla nokkospöheikköön ja nukahti sinne. Sodan loppuessa hän oli Puolan alueella. 


Hoitohenkilökunta joutui usein antamaan omaa vertaan vaikeasti haavoittuneille sotilaille. Kerran leikkauspöydällä oli lakananvalkea aivan nuori sotilas, jonka veriryhmä sopi vain Ašaltši Okin oman veren kanssa yhteen. Niinpä leikkaava kirurgi Ašaltši Oki pyysi avustajaa: "Ota minun käsivarresta verta". Ašaltši Oki leikkasi potilasta ja luovutti tälle verta samaan aikaan. Elämä ja väri palasivat sotilaan kasvoille.


Lausunto hänestä sodan ajalta on osuva. Siinä todetaan esimerkiksi seuraavaa: "Hän on pätevä silmälääkäri. Hän suoriutuu loistavasti silmämunaan kohdistuneiden vammojen diagnosoinnista ja hoidosta. Toveri Vekšinalle on ominaista erityinen ahkeruus, harvinaisen tarkka tunnollisuus ja rehellisyys työssä, jotka johtavat toisinaan omien voimien ylittämiseen."

 

Sodan jälkeen


Vuonna 1946 Ašaltši Oki palasi kotiin ja jatkoi lääkärinä siellä. Hän oli lääkärinä erittäin arvostettu ja ihmisistä tuntui, että hän paransi aivan yhtä paljon sanoillaan kuin lääkärin huippuosaamisellaan. Vuonna 1956 Ašaltši Oki sai kirjeen, että hänen maineensa oli palautettu. Koskaan enää Ašaltši Oki ei kuitenkaan kirjoittanut runoja, mutta puolet novelleistaan tai tarinoistaan hän kirjoitti nyt rehabilitoinnin jälkeen, yhteensä 20 suorasanaisesta teoksesta 11. 


Ašaltši Oki kirjoitti yhteensä vain 37 runoa, mutta niistä moni on tullut sävellettynä huippusuosituksi. Niitä luultiin pitkään kansanlauluiksi. Tuskin tämän suurempaa kunniaa runoilija voi saadakaan. 

 

 

Ašaltši Okin novellit


Valitettavasti mainittu novelli taudeista ei tulle nyt tekeillä olevaan udmurttilaisten novellien antologiaan, MUTTA sen voi lukea jo viroksi udmurttilaisen proosan kokoelmasta Varsti on jälle kevad. Kenties jatko-osiin se tulee myös suomeksi. 


Luonnollisesti tähän kokoelmaan on tulossa novelli myös Ašaltši Okilta: hänen kynästään lähtöisin olevaa proosaa on nyt siis ensi kertaa käännetty suomeksi. Ašaltši Okin runoja on suomennettu kokoelmaan Suuren guslin kaiku vuodelta 1995. Ne käänsi Raija Bartens


Tämä tragedia Tulipalon jälkeen sopinee parhaiten kokonaisuuteen, se on kolmas udmurttilaisen naiskirjailijan novelli suomeksi. Aikaisemmat kaksi on julkaistu vuonna 2010 kokoelmassa Volga-antologia. Suomennettu novelli ei ole Ašaltši Okille tyypillinen. Ašaltši Okin novellit ovat usein melko hauskoja ja kirjoitettu lasten näkökulmasta. Lisäksi on valistuksellisia tekstejä ja muistelmia. Tämä nyt suomeksi valmistunut novelli TULIPALON JÄLKEEN on tragedia, joka julkaistiin 27.5.1924 Gudyri-lehdessä.


https://

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Tämän blogin suosituimmat